Plin-tetta unilla.
Eipä heti uskoisi, että syyskuu on lopuillaan. Mittari oli lähellä kahtakymmentä iltapäivällä. Puissa alkaa lehdet kyllä pikkuhiljaa kellastumaan, mistä aavistaa syksyn saapuneen kaupunkiin. Viikonloppu lähti taas käyntiin. Junat säheltävät miten sattuu ja näin olleen kotimatkaan kului tupla-aika tänään. Onneksi sentään J ja E tulivat hakemaan lähimmältä metroasemalta. Neiti seisoi autonpenkillä naama sivulasissa ja huiskutteli innoissaan saadessaan minut näkökenttäänsä. Nyt vetelee iltaunia. Hetken päästä täytyy herätellä leikkimään, jotta nukahtaa taas yöunille ihmisten aikoihin.
Isäntä touhaa parvekkeella. Vihdoin ja viimein 8-metrinen parvekkeemme saa lasituksen. Kuulemma säästää lämmityskustannuksissa. Toivottavasti, sillä talossamme on surkea eristys ja sähkölaskut ovat talvella hulppeita. Jännitetään tässä samalla, että toimiiko lämpöpumppu niin kuin pitää. Keväällä sitä korjailtiin, eikä korjaaja osannut sanoa korjasiko oikeaa vikaa. Tulkoon sitten uudestaan, mikäli sama vika
Yhäkin työnteko maistuu, vaikka päivät ovat kyllä tosi pitkiä. Tekee kyllä minun mielelle hyvää nähdä muutakin kuin kotinurkkia. Ihannetilannehan olisi, että saisi tehdä vähän lyhempää päivää. Siitä on tosin täällä Ruotsissa turha haaveilla. Lapsen vienti ja haku päiväkodista on miehen harteilla. Toistaiseksi ainakin on toiminut hyvin. Odotellaan, että päiväkoti pääsee muuttamaan piakkoin täysin saneerattuihin tiloihin, jolloin minä voisin viedä hänet aamuisin.
Mielessä siintää viikonloppureissu Helsinkiin. Miten se voikin olla aina yhtä mukavaa odottaa pikkureissuja? Kauemmaksi on turha haaveilla pääsevänsä ihan hetkeen. Viikonloppuisin koetetaan nauttia yhteisestä ajasta, kun arkisin sitä on niin säälittävän vähän. Minä kun tarvin unta sen kahdeksan tuntia yössä! Rapujuhlinnalta säästyttiin tänä syksynä. Jospa viettäisimme sitten rattoisat pikkujoulut. Innolla odottelenkin ystäväviikonloppua, jolloin pitäisi olla tupa täynnä suomalaisia...
